Annina 12.6.1999 - 20.3.2003
Annina siirtyi ajasta ikuisuuteen keskiviikon ja torstain välisenä yönä 20.3.2003. Tamma oli jo muutaman päivän ollut hieman poissaoleva: tarhassa se tuijotteli kaukaisuuteen ja se suhtautui kovin välinpitämättömästi kaikkeen. Keskiviikkoiltana, kun olin jakanut iltaruuat hevosille, hiivin Anninan karsinaan. Ani ei ollut koskenut heiniinsä ja se katseli minua tummilla ja viisailla silmillään. Istahdin alas ja nojasin selkäni karsinan seinään. Hyräilin siinä päämäärätöntä sävelmää ja karkotin mielestäni kaikki stressaavat ja ahdistavat ajatukset. Hetken päästä Annina taivutti vanhuuden jäykistämät jalkansa ja laskeutui makuulle painaen raskaan päänsä syliini. Minut valtasi yllättäen kauhea surumielisyys, vaikkei mitään syytä ollut. Tamma painoi silmänsä kiinni minun rapusutellessa ja silitellessä sen kuparinruskeaa päätä. Sopotin sen korvaan helliä sanoja ja tunsin kuinka pala kurkussani kasvoi. Lopulta en voinut enää pidätellä yksinäistä kyyneltä, joka vieri alas poskeltani Anninan harjalle. Ani kohotti päätään ja katsoi minua lempeästi, aivan kuin myötäeläen surussani, jolla ei vielä ollut merkitystä. Painoin otsani sen otsaa vasten ja tunsin kuinka sain lohtua ja voimaa siitä. Olimme vielä hetken yhdessä, kunnes Annina kohottautui vaivalloisesti ylös ja katsoi minua rohkaisevasti. Nousin ylös pudistellen roskia pois vaatteistani ja silitin vielä kerran tamman kaulaa, ennen kuin asuin ulos karsinasta. Kuiskasin vielä oven yli: "Rakastan sinua, tammamammani", ja lähdin ulos kuulaaseen maaliskuun yöhön. Katselin hetken avaruuden pohjatonta tummuutta ja himmeästi hohtavia tähtiä. Yhtäkkiä taivaan kannen yli liisi tähdenlento. Surumielinen haikeus täytti taas mieleni.
Seuraavana aamuna heräsin oudon levollisena ja aamuiseen tapaani menin tekemään aamutallia. Anninan karsinan kohdalla pysähdyin, tuttua, vain minulle tarkoitettua hörähdystä ei kuulunut. Sydän pamppaillen kurkkasin karsinaan ja näin kuinka rakkaimpani makasi karsinassaan ikuiseen uneen nukahtaneena. Avasin karsinan hokien hiljaa: "Ei, ei...". Nyt kyyneleet tulivat voimakkaina ja otin tamman pään syliini. Kyyneleet tippuivat yksi kerrallaan Anin kuolleen ruumiin ylle kuin palsamoiden sen surullani. En tiedä kuinka kauan olin ehtinyt istua karsinassa, mutta havahduin äkkiä hevosten kärsimättömään kolisteluun. Aamuheinät oli vielä jakamatta. Nousin puutuneita jäseniäni ojennellen ja oloni oli turta. Soitin kaksi puhelua: Ensin pyysin ystävääni tulemaan tallille, auttamaan tallin hoidossa ja toiseksi naapurin isännälle, jonka avulla saisin Anninan ruumiin haudattua. Myöhemmin iltapäivällä seisoin lumisesta maasta kohoavan ruskean kummun vieressä ja mietin viimeistä iltaamme yhdessä. Se oli kaunis ja ikimuistoinen päätös yhteiselle taipaleellemme. Tuntui kuin Ani olisi aavistanut lähetyvän kuoleman ja jättänyt minulle hyvästit omalla tavallaan. Anninan muisto säilyy mielessäni ikuisesti ja toivon, että rakkaallani on nyt hyvä olla.
Anninaa jäi kaipaamaan minun lisäkseni koko tallin väki ja useat lapset ja lapsenlapset. Kiitos kaikille surussani myötäeläneille ja mukana Anninan elämässä olleille.
"Sillä toden totta
minä pidän eniten hevosista
Ne luodessaan Se
onnistui parhaiten"
- Eeva-Liisa Manner -
